Herra Rassapotamuksen toinen toistaan surrealistisemmat seikkailut ja pallosalamat osa 10
Kirjoittaja Päivi "tragedinen" Palosaari
Kreivi menetti tajuntansa uudestaan. Hän näki unta tummista ja synkistä vesistä sekä jostakin oudosta syystä myös juuri sopivasti kypsyneistä banaaneista.
Seuraavalla kerralla herätessään hän ei enää tiennyt ollenkaan missä hän oli. Jossakin suhteellisen viileässä ja pimeässä. Ehkä kellarissa, maan alla.
Kreivi yritti kuunnella antaisiko ympärillä kuuluvat äänet minkäänlaisia vihjeitä olinpaikasta. Ei minkäänlaista. Hän tunsi olevansa sidottu, kroppa tuntui vieraalta, ihan kuin se olisi ollut jonkin toisen, mutta kyllä se varmasti oma oli, pakko olla.
Niskaa särki. Ehkä hän oli nukkunut liian kauan? Maan alla, kylmässä ja kosteassa kellarissa ei voinut tehdä hyvää kreivin kihdille, cushingin taudille, Waadenburgin syndroomalle ja kaikille niille muille mysteerisille oudoille sairauksille, joihin hän oli vuosien varrella sairastunut.
Valot syttyivät huoneessa. Tohtori Krog oli selkeästi saapunut huoneeseen. Kreivi pohti olevansa luultavammin vieläkin sen verran huumattu, että tohtorin sanat eivät kunnolla menneet kunnolla hänen tajuntaansa. Kovin innoissaan tohtori tuntui olevan, joka pelotti kreiviä vielä enemmän.
"Tämä on läpimurto!" huudahti tohtori. Kreivi yritti nostaa päätään, liikuttaa jalkojaan, käsiään, jotta pääsisi vaistomaisesti kauemmaksi tohtorista. Jostain syystä yrittäessä nostaa päätä hän tunsi suunnattoman kovaa vihlovaa kipua. Sen sijaan muu vartalo tuntui suorastaan elinvoimaiselta, terveeltä. Tunne, jollaista hän ei ollut aikoihin tuntenut.
Lähettyviltä kuului uikutusta, aivan kuin se olisi lähtenyt jostakin eläimestä, mutta kreivi ei ollut varma. "Hyvä Tohtori Krog! Tämä menee jo yli! Silkkaa hulluutta! Päästäkää minut pois!" huusi kreivi. "Toki, mikäli niin haluatte hyvä herra" vastasi tohtori kasvoillaan häiritsevän tyytyväinen hymy.
Tohtori kutsui ilmeisesti koko ajan kreivin näköpiirin ulottumattomissa olleen robottimaisesti liikkuvan sairaanhoitajattaren, joka irrotti lepositeet hänen raajoistaan. Kreivi nousi ylös nopeasti, välittämättä niskassa tuntuvasta polttavasta kivusta.
Hypätessään korkeasta sängystä huomattavan ketterästi alas lattialle häntä ihmetytti miksi ihmeessä tohtori ja sairaanhoitaja olivat niin pitkiä. Ilmeisesti tätä se vanhuus teetti kreiveillekin. Ei hänen selkänsä kyllä näin kumara voinut olla, että maailma näytti näin suurelta ja korkealta. Ehkä tämä tunne johtui lääkityksestä?
Tohtori virnuili luvattoman leveästi ja pyysi sairaanhoitajaa tuomaan peilin. Sairaanhoitaja mulkaisi tympääntyneenä tohtoria ja raahasi huoneen nurkasta suuren peilin kreivin eteen. Katsoessaan sitä epätodellista, sairasta, kuvottavaa irvikuvaa, joka tuijotti häntä peilistä kreivi tunsi voimakasta kuvotusta ja raivoa.
"Kehonne oli niin rappeutunut, että päädyimme sitten tällaiseen ratkaisuun" tohtori totesi innoissaan. Kreivi hyppäsi tasajalkaa yhdellä vaivattomalla loikalla takaisin korkean sängyn päälle ja katsoi ympärillään olevaa huonetta. Viereisellä sängyllä makasi hänen ruumiinsa. Hänen ruumiinsa, johon oli ommeltu varsin huterilla tikeillä simpanssin pää. Hän katsoi uutta karvaista kehoaan ja tunsi menettävänsä järkensä.
Kreivi hyppäsi takaisin pois sängyltä ja pomppi kovaa kyytiä kohti ovea. Tohtori yritti estää epätoivoista pakoyritystä, mutta kompastui lattialla olevaan pekonilautaseen. Sairaanhoitaja katsoi pää kallellaan pakenevaa kreiviä tekemättä mitään. Kreivi avasi oven, joka ei onneksi ollut lukossa, kiipesi natisevat portaat ylös ja juoksi pitkin käytävää. Hän kuuli takanaan yövartijan huutavan, mutta ei välittänyt. Hän halusi vain pois tästä paikasta ja nopeasti.
Julkaistu alunperin Blankin numerossa 4/2010