Herra Rassapotamuksen never ending story - Osa 11

Kirjoittaja Martti “DThorn” Tuisku

Kreivin pako päätyi suuren ulko-oven eteen, jota vartioivat kaksi jonkinlaista mekaanista olentoa. "Androideja!", ajatteli kreivi kauhuissaan. Juuri silloin, kuin ajatuksen kuultuaan, säntäsivät nämä tuonelan dalekit kreivin kimppuun. Onneksi simpanssin kropan ketteryys teki otusten kömpelöiden kiinniottoyritysten väistelystä helppoa.

"Tähän vauhtiin ja ketteryyteenhän voisi tottua", tuumaili kreivi. Muutaman hypyn ja väistön jälkeen olivat androidit murjoneet toisensa jo melkeinpä palasiksi. Ilmeisesti tämä oli niiden koneaivoille liikaa, ja ne sammuivat kipinöiden ja savupöllähdysten saattelemana.

Kreivi kömpi ulos ovesta, ja huohahti helpotuksesta huomatessaan, että oli pimeä ilta. Simpanssin kropassa kiinnioleva kreivin pää olisi nimittäin saattanut herättää hiukkasen huomiota päivänvalossa. Jostain syystä kreivi huomasi olevansa kaupungissa. Synkässä, sateisessa, luotaantyötävässä kaupungissa. Kylmäkin hiipi jo kreivin turkkiin. Ulko-oven vieressä kreivi huomasi roska-astian. Roskien seasta, kuin tilauksesta, pilkotti ruskea päällystakki, sekä siihen sopiva lierihattu.

"Hieman nuhruiset, mutta kelpaavat vallan mainiosti", kreivi mietti kiskoessaan tamineita päällensä. Pian kreivi oli naamioitunut, eikä illan hämyssä ja sateessa enää erottanut että hänellä oli simpanssin kroppa. Kuin kala vedessä, hän sulautui yöhön muiden harvojen kulkijoiden seuraan, pälyillen ympärilleen.

Hetken käveltyään huomasi kreivi, että jostain oudosta syystä reitti tuntui tutulta. Hän katsoi ihmeissään kadunkulmaa, tietäen että tästä hänen tulisi kääntyä. Outo tunne ei hellittänyt hetkeksikään, se oli kuin sitkeä homesieni hänen aivoissansa. Kreivin hapuilevat askeleet kuljettivat häntä eteenpäin, ja koko ajan omituinen tunne voimistui, kuin hän tuntisi tien. Mutta mihin?

Jossain kaukaisuudessa kissa naukui kujalla, auton pakoputki paukahti ja teekkari oksensi. Kreivi säpsähti jokaista ääntä toista enemmän, tehden outoa, jotenkin tuttua matkaansa. Käveltyään erään kadun päähän, tunne häipyi. Hän ei tiennyt enää minne mennä. Hetken pyörähdettyään hän näki sen. Yksi kadun pään taloista. Se oli kuten muutkin kadun talot, paitsi ettei ollut. Kreivi oli yhtäkkiä varma siitä, että tuonne hänen tuli mennä. Itseasiassa, tuntui siltä kuin hänen simpanssin kroppansa teki päätöksen ensin, kuuntelematta päätä ollenkaan. Hän avasi talon oven. Kaikki oli pimeää. Otettuaan askeleen sisään, ovi paiskautui kiinni hänen takanaan. Hetken panikoituaan, kreivi kuuli äänen: "Olenkin jo odottanut sinua."

Seuraavan vois kirjottaa Hannu Donni Oksman, käytettävät sanat ovat tissit, kummitusjuna ja ananaa.

Julkaistu alunperin Blankin numerossa 6/2010